Kävin koirien kanssa lenkillä sellaisella vanhalla hakkuuaukealla jossa on TODELLA korkea ja jyrkkä rinne. Kiivettiin ensin sinne päälle ja maisemat olivat aivan mahtavat! Olin ottanut mukaan kameran, mutta siinä oli niin akku vähissä että olin jättänyt sen autoon. Kuitenkin siellä korkeuksissa tuulessa ja auringonpaisteessa hulmutessani aloin harmitella. Olis pitänyt ottaa. Jos edes yhden kuvan olisi saanut niin se olisi ollut sen arvoista! Kävelin rinteen toiseen päähän metsää pitkin, Vinka ja Poju kirmailivat edellä. Poju luontaisen varovaisena ja Vinka luontaisen itsesuojeluvaistottomana putoili kuoppiin ja hyppi puunrunkojen päälle. Alueella on karhuja joten puhuin paljon ääneen ja lauloin Johanna Kurkelan "Sun särkyä anna mä en" täysin palkein. Älä naura! Laulan ihan hyvin! Laskeuduttiin toista rinnettä alas ja mentiin autolle. Koirat olivat sitä mieltä että aivan hyvin voidaan jo lähteä kotiin. Haukuin koirat mammankoiriksi, nappasin kameran mukaani ja lähdin marssimaan takaisin!

Ensimmäisen murikan päälle kiivetty! Ooteko valmiit?

Ja uudestaan ylös reisilihakset täristen ja hengitys puuskuttaen. Koirat eivät onneksi koskaan arvostele reittivalintojani vaan kiltisti kulkevat missä minäkin.

Välillä piti vetää henkeä ja ihailla maisemia.

Ja viimein maailman katolla (melkein)!

Huhhuh ku läähätyttää! Ei se mikään Mount everest ole tytöt ja pojat, nyt napsitaan vähän kuvia *räps* ja sitten vielä... Jahas. Akku loppui. No tuli se yksi kuva otettua korkeuksista sentään.

Koirilla oli hirmuisen kivaa ja minulle tuli rusketusraidat. Kuinka onnekas olenkaan kun minulla on noin mahtavat koirat ja maailmassa on niin kauniita paikkoja :)