Kun sen aika sitten (liian pian...) kuitenkin tuli niin mieli ojentui välttämättömyyksien mukaan ja sen kesti, koska muuta vaihtoehtoa ei enää ollut. Eikä ainoastaan kestänyt vaan olin helpottunut, molemminpuolinen kärsimys päättyi. 

 

Nyt minusta tuntuu että jos Pojukin menee minulta ennen aikojaan (ei mitään muuta syytä olettaa näin kuin satumaisen huono tuurini koirieni kanssa) niin en ikipäivänä yhtä ainutta koiraa enää hanki! Mutta tiedä häntä sitten, hyvinkin voi olla että jos tilanne eteen tulisi niin mieli olisi siinäkin hetkessä läsnä eri tavalla kuin etukäteen kuvitellessa.

 

Ensimmäinen menetys lapsuudessani oli Vili-kissa. Wiljo Persa Uolevi oli mustavalkoinen maatiainen, rohkea persoonallinen tapaus. Kutsuimme Viliä Mongoksi, koska sille puhuessa alkoi ääni mongertaa hellyydestä. Kutsuimme tuota kummallista mongerruspuhetta mongokieleksi. Vili katosi ollessaan noin 2 vuotias. Etsimme sitä kauan ja toivoimme sen paluuta vielä kauemmin, mutta se ei koskaan tullut takaisin. Vasta aikuisena minulle selvisi että naapurimme oli ampunut Vilin. Vanhempani tekivät viisaasti jättäessään kertomatta asian oikean laidan koska silloin lapsen syvä suru olisi vaihtunut nopeasti leppymättömään vihaan. Taipuvaisuuteni ylilyönteihin ja todellisuuden rajojen hämärtymiseen olisi ollut holtiton kombo yhdistyessään syvään vihaan ja kostonhimoon. Siinä olisin vain vahingoittanut itseäni. Unet Vilin paluusta loppuivat noin 10 vuotta sen jälkeen kun Vili katosi. Kauan jaksoi mieli pitää kiinni toivosta.

 

Ottilia oli ensimmäinen kuolema. Otti oli rottweiler-narttu jolla oli hassusti höröttävät ruusukorvat. Otti oli luonteeltaan epävakaa ja arvaamaton (närppäisi minuakin kerran kasvoista, tosin se oli myös hieman omaa syytäni kun menin halaamaan nukkuvaa koiraa). Otti sairastui imusolmuke-syöpään 3 vuotiaana keväällä ja se lopetettiin syksyllä. Se oli ensimmäinen kerta kun näin isäni itkevän. Toinen kerta oli kun pikkuveljeni sai kuumekouristuksen vauvana ja joutui sairaalaan keskellä yötä menetettyään tajunsa ja lakattuaan hengittämästä. Pikkuveli toipui onneksi pian :)  ottilia haudattiin takapihalle ja sen haudalle istutettiin juhannusruusu. Muistan kun otti laskettiin hautaan niin sen suusta kuului ulahdus kun ilma pakeni keuhkoista, me lapset pelästyttiin että voiko Otti olla hengissä! No ei tietenkään. Minun toivomuksesta Otin pään päälle laitettiin sanomalehteä ettei multaa mene silmiin.. Kaikki koirat sen jälkeen on tuhkattu.

 

Ada teki enkat ja eli 14 vuotiaaksi. Tai ainakin melkein, piirun vaille 14 vuotiaaksi. Ada oli rottweilernarttu ja koira kuin ihmisen mieli. Tästä koirasta voisi kirjoittaa vaikka kirjan! Ada kasvoi lasten kanssa ja se oli varma, iloinen ja mukautuvainen. Se kulki melkein kaikkialla mukana. Ada oli mutantti. Siltä leikattiin noin 5 vuotiaana sekalainen määrä sisäelimiä pois, mitä normaalilla koiralla ei olisi kuulunut olla. Se oli todennäköisesti 2 in 1 jonka takia sillä oli ylimääräisiä elimiä vaikka muille jakaa. Ada kuoli vanhuuteen, se nukahti omalle pedilleen. Olen edelleen hieman katkera vanhemmilleni siitä että he antoivat Adan kärsiä vanhuuden vaivoja niin pitkään että sen täytyi kuolla itse. Jos se olisi ollut minun koirani niin se ei olisi nähnyt 13 syntymäpäiväänsä. Adan mukana syntyi varma päätös, yksikään minun vallassani oleva koira ei kärsi niin pitkään. 

 

Tony Montanan pikainen vierailu meidän elämässä tutustutti inut aikuiselämällä kuolemaan. Tai tottakai meillä oli ollut hamstereita siinä välissä joiden kuolemaa oli joutunut suremaan, mutta onhan koiran kuolema vähän eri kaliiperia. Toni oli berninpaimenkoira joka tuli meille 7-8 vuotiaana. Se oli vaarini koira ja kun vaarini kuoli niin otimme Tonin meille. Tosi oli vaikea koira. Se oli elänyt täysin vailla rajoja ja tapoja ja se vastasi kaikkeen ohjailuun ja rajojen asetteluihin avoimella aggressiolla. Se yritti purra, teki valehyökkäyksiä ja yritti kaikkensa uskotellakseen että se oli iso ja vihainen, eikä hämmentynyt ja herkkä kuten se oikeasti oli. Tonille laitettiin rajat ja se mukautui niihin, joskaan ei ilman vastalauseita. Toni oli kuulemma AINA syönyt roskiä ja tavaroita, mutta vasta noin vuoden meillä oltuaan se aiheutti itselleen suolitukoksen. Se oli syönyt sukan. Seuraava tukos syntyi siitä kun se söi sukkia ja alushousut (oli varmaan varastanut niitä pyykkinarulta, muuta selitystä en keksi). Kolmas tukos kun tuli niin Toni eli jo "tyhjiössä" eteisessä aidan takana koska sen ulottuvilla ei voinut pitää MITÄÄN mitä se olisi voinut syödä! Kerran se esim yritti syödä kulman matosta ja kävi päälle kun yritin ottaa sen siltä pois. Sn kunto romahti ja yhdessä ell kanssa päätimme ettei enää Tonin tarvitse elää sillä lailla. Muistan Tonista parhaiten sen tavan lenkillä kävellä aivan minun takana. Aina takama vasemmalla. Sen selkä keikkui hauskasti kun se käveli. Toni oli herkkä luonne, siitä olisi tullut ihana perheenjäsen jos se olisi alusta asti opetettu toisin. Tonilla oli valtavat ruosteen punaiset tassut. Toni oli meillä vain hetken mutta jätti ison jäljen sisuksiini.

 

Hessu-kissa teki kissaosaston enkat elämällä 18 vuotiaaksi. Se kuoli vanhuuteen vanhempieni pihamaalla, kukkapenkkiin lempipaikalleen. Arvelen että olisin säästänyt senkin viimeiseltä vuodeltaan mikäli se olisi ollut vielä oma kissani. Hessu otettiin lapsena liian nuorena kun ei muusta tiedetty. Se oli jokerinaamainen resupekka jonka piti olla kollikissa, mutta kun piti viedä siltä pallit niin otettiinkin kohtu. Äitini ihmettely sille miten pikkuinen Hessu oli sai siinä selityksensä. Että sellainen pikkupoika! Hessu oli luultavasti vanhempieni viimeinen lemmikki ja ehkä ihan hyvä niin. heidän elämäntilanteensa ja monin paikoin asenteensa lemmikkeihin ei ehkä ihan mielestäni sovi enää eläintenpitoon. Onneksi he tajuavat tämän itsekin, joten siinä suhteessa kaikki hyvin :)

 

Allu oli ensimmäinen ikioma koirani. Allu hankittiin heti kun mies lopetti intin ja siirtyi vakituiseen työsuhteeseen ilmavoimille. Päädyimme hovawarttiin koska kuva näytti kivalle koirakirjassa ja pentuja sarttui olemaan tarjolla. Allu veti luulot pois aloittelevasta koiraharrastajasta ja sen kanssa tehtiin kaikki mahdolliset virheet!Allu oli minulle niin kovin rakas, aivan sietämättömän rakas. Se oli hullunkurinen, kuriton, epävakaa, hellyydenkipeä vapaa sielu. Se oli loppumaton inspiraation lähde sarjakuville kiduttaessaan minua treenikentillä ja lenkkipoluilla. Allun tassuihin juuttui aina lunta talvisin. Sillä oli maaiman kaunein huiskuhäntä. Allun otsa tuoksui suklaalle ja sillä oli punainen nenä. Viimeinen muistikuvani Allusta on kun se makasi kuolleena ell lattialla, annoin pusun sen otsalle juuri siihen suklaakohtaan. Siitäkin selvisin ajan kanssa, ihme kyllä. Allu kuoli leikkauspöydälle vatsalaukun kiertymän vuoksi.

 

Vinkasta minun ei tarvitse enää kertoa, sitä taistelua ja surua on melkein koko blogi täynnä. Ihmettelen vain että siitäkin selvisi niin pienillä arvilla. Mutta jos joku kohtalo tätä blogia lukee, niin ole armollinen Pojun kanssa. Haluan nähdä edes yhden arvokkaasti vanhenevan koiran tässä taloudessa.